Hyvä, paha koulu: Kouluhyvinvointia hakemassa

Tämän tutkimuksen lähtökohtana on ollut kansainvälisissä vertailuissa esille tullut suomalaisten peruskoululaisten huono viihtyminen koulussa. Kyseessä on ensimmäinen suomalaisten peruskoululaisten kouluhyvinvointia tarkasteleva kokonaisanalyysi, jossa kehyksenä ovat YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen yleisperiaatteet: oikeus yhdenvertaisuuteen, lapsen edun ensisijaisuus, oikeus kehittyä ja oikeus tulla kuulluksi.

Tutkimuksessa on koottu yhteen, analysoitu ja asetettu keskinäiseen keskusteluun olemassa oleva tutkimustieto sekä nuoriso- ja koulutuspoliittinen ohjanta, jotka koskevat suomalaisten peruskoululaisten kouluhyvinvointia ja kouluviihtyvyyttä. Tutkimuksen pääaineisto koostuu kansainvälisistä vertailututkimuksista, kansallisista tilastollisista analyyseista ja selvityksistä, koululaisten haastatteluihin pohjautuvista tutkimuksista sekä kouluarkea ja sen vuorovaikutussuhteita analysoivista tutkimuksista. Pyrkimyksenä on ollut laajentaa sitä melko yksipuolista ja taipumatonta kuvaa, joka suomalaisten lasten huonosta kouluhyvinvoinnista on syntynyt erilaisten kansainvälisten vertailutulosten myötä, samoin kuin ymmärtää niitä sosiaalisia ja kulttuurisia prosesseja, jotka raamittavat lasten ja nuorten koettua kouluviihtyvyyttä. Tutkimuksessa on oltu kiinnostuneita myös siitä, mistä arkeen liittyvistä asioista hyvinvointi koulussa lasten ja nuorten mielestä syntyy ja mitkä asiat sitä heikentävät.

Tutkimuksen johtopäätöksissä todetaan, että suomalaisissa kouluissa on paljon pyrkimystä turvata lapsen keskeiset oikeudet, mutta koulujen toimintaan ja toimintaympäristöön liittyy myös asioita, jotka vaikeuttavat oikeuksien täyttä toteutumista. Suomalaisen peruskoululaisen koulupäivän turvallisuutta rapistavat sekä ulkokohtaiset haitat (esimerkiksi epäterveet rakennukset) että omakohtaiset harmit (esimerkiksi pelon tunteet ja kiusaaminen). Koulujen toimiviksi ja helppohoitoisiksi suunnitellut, mutta käyttäjien mielestä ankeat ja epäesteettiset sisustusratkaisut ja piharakenteet luovat kouluihin viihtymättömyyden ilmapiiriä. Uusin kouluarkkitehtuuri on onneksi jo tunnistanut tämän ongelman, ja parempaa on näkyvissä.

Vertaissuhteiden areenana koulu on merkityksellinen arjen ympäristö, sekä hyvässä että pahassa. Ystävyyksien mahdollistaminen on koulun näkökulmasta arvokas ja tuettava lapsen oikeus ja viihtyvyyselementti. Asiasta muodostuu kuitenkin usein kasvatuksellinen ongelma siksi, että oppilasyhteisöjä näyttää liimaavan yhteen erityinen suomalainen koulunvastustuskulttuuri, jonka puitteissa törmätään helposti työrauhaongelmiin.

Osallisuusoikeuden toteutumisen kohdalla suomalainen peruskoulu on erityisissä vaikeuksissa. Lasten äänen kantavuus on ohut silloin, kun koulussa keskustellaan esimerkiksi opetuksen sisällöistä tai menetelmistä. Lapset eivät myöskään pääse päättämään työjärjestyksiin, työpäivän pituuksiin ja jaksottamisiin tai koulun varusteluun liittyvistä asioista. Tämä saattaa olla syy siihen, että peruskoulumme aikuisten ja lasten välille aukeaa tunneperäinen kuilu, mikä näkyy usein hyvin kielteisenä suhtautumisena opettajiin. Käynnissä olevassa perusopetuksen opetussuunnitelmauudistuksessa on kuitenkin jo kuunneltu myös lasten toiveita ja visioita.

Lapsen oikeuksien sopimus määrittää myös koulutuksen päämäärät siten, että koulutuksen tulee pyrkiä lapsen persoonallisuuden, lahjojen sekä henkisten ja ruumiillisten valmiuksien mahdollisimman täyteen kehittämiseen. Kouluhyvinvointitutkimuksissa tätä oikeutta on lähestytty itsensä toteuttamisen kysymyksenä, ja näyttää siltä, että se on jäänyt kansainvälisestikin huomioidun menestyksekkään tieto-taidollisen osaamisen jalkoihin. Näin suomalaisten koululaisten aktiivisuus tässä suhteessa suuntautuu usein opetustilanteiden ulkopuolelle – kenties siksi, että heillä ei ole mahdollisuutta toteuttaa itseään ja tulla kuulluiksi koulutyön virallisessa ytimessä. Tällöin myös koulussa viihtymisen kriteerit siirtyvät lasten todellisuudessa opetuksen ulkopuolisiin toimintoihin ja suhteisiin.