Liikkumattomuuden jäljillä: Pitkittäistutkimus vähän liikuntaa harrastavien nuorten liikuntasuhteesta ja liikunta-aktiivisuuden muutoksista

Tutkimuksessa tarkastellaan kahtena eri ajanjaksona (vuosina 2003 ja 2013) samoille turkulaisille lapsille ja nuorille tehtyjen kyselyjen sekä vähän liikuntaa harrastaville nuorille (8 nuorta) tehtyjen elämäkerrallisten haastattelujen avulla liikunta-aktiivisuuden ja liikuntasuhteen muutosta sekä liikuntaan liittyviä yksilöllisiä kokemuksia ja merkityksiä. Kiinnostuksen keskipisteessä ovat erityisesti vähän liikuntaa harrastavat nuoret, mutta sen lisäksi tarkastellaan myös liikunnallisesti aktiivisempien nuorten liikuntasuhteeseen ja -aktiivisuuteen liittyviä kysymyksiä ja tekijöitä. Vuoden 2003 kyselyyn vastasi yhteensä 2032 turkulaista lasta ja nuorta, joista 689 (vastausprosentti 35) vastasi vuoden 2013 seurantakyselyyn. Tutkimuksessa kysytään muun muassa, miten nuoret jakautuvat eri liikunta-aktiivisuusryhmiin, millaisia muutoksia heidän liikunta-aktiivisuudessaan on tapahtunut vuosikymmenen aikana, mitkä tekijät ovat heikentäneet tai vahvistaneet kiinnostusta liikuntaa kohtaan sekä millaisia liikuntakokemuksia vähän liikuntaa harrastavilla nuorilla on ollut elämän eri vaiheissa ja miten kokemukset ovat muokanneet heidän liikuntasuhdettaan.

Vastoin aiempia liikunnan sosialisaatioon liittyviä tulkintoja tutkimus nostaa esiin lasten ja nuorten liikunta-aktiivisuuden ominaispiirteenä pikemminkin muutosalttiuden kuin pysyvyyden. Liikunta-aktiivisuuden muutokset elämänkulun aikana koskivat niin vähän liikkuvia kuin heitä liikunnallisempiakin. Vuonna 2003 vähän liikkuneista alle kouluikäisistä vain viidennes ja kouluikäisistä neljännes sijoittui tutkimuksessa käytettyyn vähän liikkuvien ryhmään vuonna 2013. Vähäinen liikunnan harrastaminen lapsena ja nuoruuden varhaisvuosina ei siis saatujen tulosten mukaan ole myöhemmän liikunta-aktiivisuuden kannalta niin kohtalokasta kuin aiempien tutkimusten perusteella voisi olettaa. Tulosten yleistämisen suhteen on kuitenkin syytä olla varovainen, sillä vähän liikkuvien osuus etenkin vanhemmassa ikäryhmässä oli tässä tutkimuksessa melko pieni.

Lasten ja nuorten yleisen liikuntakiinnostuksen heräämisen kannalta avainasemassa olivat olleet yleisimmin ystävät, urheiluseurat ja vanhemmat. Vähän liikkuvilla eri tahojen merkitys oli kuitenkin ollut selvästi vähäisempi kuin liikunnallisemmilla nuorilla. Vaikka valtaosa nuorista suhtautui koululiikuntaan myönteisesti, ei monikaan silti nähnyt koululla ja liikunnanopettajilla olleen kovin merkittävää vaikutusta omaan liikuntakiinnostukseen. Koululiikuntaan suhtautumisessa oli myös selviä eroja eri liikunta-aktiivisuusryhmien välillä siten, että vähän liikkuvista huomattavasti suurempi osa kuin aktiivisemmista liikkujista suhtautui koululiikuntaan kielteisesti. Vähän liikkuvista nuorista aikuisista noin neljänneksellä oli ollut niin huonoja kokemuksia koulusta ja liikunnanopettajista, että he kokivat niiden etäännyttäneen heitä liikunnasta. Myös elämäkerta-aineistossa negatiiviset koululiikuntamuistot olivat monilla nuorilla vahvasti esillä. Merkille pantavaa silti on, että vuoden 2013 teini-ikäisten kokemukset koululiikunnasta ja asennoituminen koululiikuntaan olivat selvästi myönteisempiä kuin vastaavan ikäisten nuorten vuonna 2003. Koululiikunnan viimeaikaiset kehittämistoimet saattavat olla yhtenä selityksenä sille, miksi kahden eri ikäryhmän välillä ilmeni huomattavia eroja koululiikuntaan suhtautumisessa.

Liikunnan harrastamisen keskeiset merkitykset liittyivät kummassakin ikäluokassa ja kaikissa liikunta-aktiivisuusryhmissä terveyteen ja kuntoon, rentoutumiseen ja nautintoon sekä sosiaalisiin tekijöihin. Vähän liikkuville niillä ei kuitenkaan ollut niin suurta painoarvoa kuin aktiivisemmin liikkuville. Liikunnan harrastamisen merkitystekijöille näyttäisi tutkimuksen perusteella olevan tyypillistä, että samat tekijät ovat keskeisiä aina lapsuusiästä myöhemmälle iälle saakka. Kyselyn mukaan vähän liikkuvat teini-ikäiset ja nuoret aikuiset harrastivat liikuntaa vain harvoin, koska he kokivat olevansa liikunnan suhteen laiskoja, eivät pitäneet liikuntaan liittyvästä kilpailemisesta, eivätkä olleet löytäneet itselle sopivaa liikuntalajia. Lajin löytämisen vaikeus oli ennen kaikkea teini-ikäisillä yksi tyypillisimpiä syitä siihen, etteivät he liikkuneet enempää. Nuoret aikuiset puolestaan nimesivät vähäisen liikkumisen syyksi ajanpuutteen selvästi useammin kuin teini-ikäiset. Edellä mainittujen neljän tärkeimmän liikunnan esteen lisäksi molemmissa ikäluokissa usein mainittuja vähäisen liikkumisen syitä olivat epämiellyttävät liikuntakokemukset sekä liikunnasta ja harjoittelemisesta nauttimisen puute. Sekä liikunnan harrastamiseen kannustavilla tekijöillä että liikunnan estetekijöillä oli myös taipumus kasaantua. Mitä aktiivisempi liikkuja oli kyseessä, sitä todennäköisemmin hänellä oli useita liikuntaan kannustavia tekijöitä. Vastaavasti vähän liikkuville kasautui useita erilaisia liikunnan harrastamista hankaloittavia ja estäviä tekijöitä. Liikunnan esteiden kasautuminen oli yhteydessä muun muassa heikkoon liikuntaminäkuvaan, vähäiseen liikuntakiinnostukseen ja yleensäkin liikunnan arvostuksen vähäisyyteen.

Vähän liikuntaa harrastavien nuorten elämäkerralliset haastattelut toivat esiin pitkälti samanlaisia syitä oman liikkumisen vähäisyydelle kuin kyselyaineistokin. Lisäksi nuorten kertomukset osoittivat liikuntaharrastuksen päättymisen ja liikuntasuhteen muutosten ajoittuvan eri yksilöillä eri ikävaiheisiin ja elämänkulun käännekohtiin. Liikuntaharrastuksen loppumiseen tai liikunnan vähenemiseen liittyvät tekijät ovat eri yksilöillä myös usein hyvin erilaisia, ja samoillakin henkilöillä saattaa olla elämänhistoriassaan useita asiaan vaikuttavia seikkoja. Nuorten kertomusten perusteella myönteisen liikuntasuhteen ja vahvan liikunnallisen identiteetin kehittymisen kannalta erityisen merkityksellisiä olivat olleet varhaislapsuuden jälkeiset liikuntakokemukset koulussa ja urheiluseuroissa. Esimerkiksi urheiluseurassa liikuntaa harrastaneet nuoret kertoivat haastatteluissa liiallisen kilpailun heikentäneen heidän liikuntaintoaan, ja monen kohdalla se oli ollut yhtenä keskeisenä syynä harrastuksen lopettamiseen. Lisäksi kertomukset osoittivat, että samankaltaisetkin liikuntaan liittyvät tilanteet voidaan kokea hyvin eri tavoin ja erilaiset kokemukset puolestaan muokkaavat liikunnallista identiteettiä ja suhtautumista liikuntaan. Jos vähän liikkuvien ihmisten fyysistä aktiivisuutta halutaan lisätä, pitäisi aktivointitoimia suunniteltaessa pystyä ottamaan huomioon näiden ihmisten erilaiset elämänhistoriat ja muuttuvat elämäntilanteet.